Muutos ja sopeutuminen
Tuli tarve vielä jatkaa muutoksen tiellä.
Koska muutoksia meillä tulee läpi elämän. Toisille enemmän ja toisille vähemmän. Toiset ovat töissä koko ikänsä yhdessä paikassa ja toisilla työpaikkoja voi olla tosi monta elämänsä aikana. Toisilla on yksi ja ainut parisuhde läpi elämän ja toisilla voi olla useampi. Toisille ei juurikaan järisyttäviä asioita tapahdu ja toisille sitäkin enemmän. Toiset eivät kaipaa tai uskalla tehdä muutoksia erityisemmin, kun taas toisten luonteeseen muutokset tuovat sitä jotain, joka pitää elämän janoa yllä.
Joka tapauksessa muutoksiin täytyy sopeutua, ne täytyy hyväksyä. Onhan niitä muutoksia ihan tavallisessakin elämässä. Ensin ollaan vauvoja, taaperoita, nuoria, nuoria- aikuisia, aikuisia, keski-ikä jne.. jokainen vaihe tuo erilaisia muutoksia, niin meille itselle, kuin meidän lähipiirille. Suurin osa asioista koetaan ensimäistä kertaa. On ensimmäinen lapsi, ensiaskeleet, koulupäivä, päiväkotipäivä, työpäivä, hammaslääkärikäynti . . .
On jännää myös havahtua siihen, kuinka parisuhdekin muuttaa muotoaan vuosien saatossa. Jos mennään n. 1,5v takaperin omakin parisuhde oli täysin erilainen. Meillä oli tietyt rutiinit, yhdessä hoidettiin ja jaettiin kaikki, olimme tosi läheisiä.
Kun puolisoni hyppäsi yrittäjän saappaisiin, lupasin hänelle tukea ja mahdollistaa, että hän voi kehittää ja keskittyä yrittämiseen. En vain muistanut täysin varmistaa loppuun saakka sitä, mitä tämä merkitsee tai oletin omassa päässäni, että tokihan sitä aikaa myös jäisi edes vähän tänne kotipuoleen, perheeseen ja parisuhteeseen.
Nyt olen käytännössä "työleski" ja yksinhuoltaja omille ja hänen lapsilleen. En tiedä kuinkahan moni muu samaan hyppäisi?? Hirveästi ei tiedä aikatauluja ennakkoon vaan aikataulut muuttuvat paljon kesken päivänkin, joten olen koko ajan "päivystys" moodissa esim. lasten suhteen.
Tämäkin muutos on vaatinut toooodella paljon sopeutumista. Siis oikeasti paljon ajatustyötä ja hyväksymistä. Kun toinen todella on työssä kiinni 24/7 ja sitä miettii, että tätäkö tämä on nyt lopun elämää? Sitten kun satutaan saman katon alle ilman töitä, niin sitten toinen purkaa sen väsymyksen kiukkuna ja itse miettii, että tässäkö sitten on kiitos. Ensin sitä ikävöi toista ja jossain kohtaa siihenkin vain turtuu, ettei osaa ikävöidä. Eikä jaksa käyttää energiaa ikävöimiseen ja odottamiseen. Eli on täytynyt opetella elämään odottamisen sijaan. Ainakin kun tarpeeksi monta kertaa pettyy. Toivon, että sinä lukija saat koppia ajatuksistani. En halua missään nimessä valittaa, mutta ajatuksia ja tuntemuksia täytyy edes jonnekin purkaa.
Onko se sitä, että keskeneräisyys täytyy hyväksyä? Tietyllä tasolla olemme aina keskeneräisiä. En voi 80v olla se sama 18v nuori neito.
Sellaista pohdintaa tällä kertaa. Jälleen kerran olisin voinut kirjoittaa vaikka romaanin asioista.
Lisää kommentti
Kommentit