Rakas minne me katosimme?

Ajatukset solmussa...

Viimeaikoina olen paljon pohdiskellut nykyistä elämää, vähän eri näkövinkkeleistä. Aamun kotitöitä tehden päässä pyörinyt ajatuksia, joten oli pakko päästä pukemaan niitä sanoiksi. Mistähän aloittaisin kirjoittamaan, ettei tulisi niin rönsyilevä ulosanti.

Tällä viikolla oli kyllä ihana kohtaaminen erään energiahoitajan kanssa. Oli ihana vaihtaa ajatuksia ja hoito tuli kyllä todella tarpeeseen. On vähän itsensä hoitaminen unohtunut, vaikka mielessä ollut usein. Heräsin myös siihen tunteeseen, että vitsi miten ihanalta lempeä kosketus tuntuu, kun on viime aikoina ollut paljon yksin ja ajatuksia miljoona päässä. Olen aina tykännyt esim. vyöhyketerapiasta, koska rakastan että joku hipsuttaa jalkoja ja päätä! On tärkeää välillä tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä pysähtyä itsensä äärelle.

Heti tätä kirjoittaessa tulee pahamieli, koska mietin olenko taas liian kiittämätön, enkö osaa arvostaa, olenko liian ylianalysoiva, dramaattinen ja mitä näitä nyt on? koska pohdin seuraavia juttuja:

Ihanaa, että on nyt pari yötä saanut nukkua 8h yössä. Niin luksusta noiden 2-5h yöunien jälkeen. Ei ole ollut kotona unta häiritseviä tekijöitä. On ihan erilainen ja energinen olo, ajatukset kulkee. Liiankin hyvin! Toivottavasti lähiaikoina saataisiin lainaa ja pystyttäisiin remontoimaan ja tekemään edes yksi lisähuone. Pääsisi pois keskeltä kaikkea hälinää, koska uni on äärimäisen tärkeä hyvinvoinnin kannalta. Tästäkin asiasta usein riidellään, mutta en mahda mitään omalle herkkäunisuudelle ja tiedän, että maailmassa on muitakin kaltaisiani. Pitäisi muistaa, että me olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja meillä on erilaisia näkemyksiä asiaan, mutta toisen kunnioitus silti ei saa unohtua. Olisi kyllä tärkeää, että hänkin lepäisi riittävästi ja minusta on kohtuutonta se, että jos haluaisin joka yö saada kunnon unet, niin minun pitäisi joka ikine yö siirtyä OMASTA sängystä kellariin pyykkivuorien keskelle pesutiloihin nukkumaan. Minäkin olen työssäkäyvä ihminen, herään 6:lta aamulla, teen 8h töitä, käyn kaupassa, teen ruokaa, huolehdin kodin askareista sisällä ja ulkona, huolehdin lapset, yritän jaksaa treenata 3-4x/vk jne. Joinain päivinä yritän ottaa rennommin tai hetken huilia, mutta sitten tulee huono omatunto, kun mieleeni hiipii toisen sanat "ärsyttävää kattoa, kun oot tommoinen vätys ja makaat sohvalla". Sitten mietin, että kiitos paljon vain. Entäpäs itse, sitten kun satut olemaan kotona, niin aika usein itse selailet useamman tunnin somea ja sinä aikana et kuule, etkä näe mitään muuta? Silloin, kun meillä on yhteisiä hetkiä ja oikeasti toinen on myös läsnä, ne hetket ovat ihania. Niitä vain nykyisin ei kauheasti ole.

Paljon ristiriitaisia tunteita. Noin 1,5v on ollut vähän sellaista vuoristorataa, tuntuu että toinen on vihainen ja kyllästynyt, mutta silti saan usein kuulla kuinka tärkeä, kaunis ja rakas olen. Välillä jopa mietin, että tarkoittaako hän tosissaan sitä? Sillä vaikka ne sanat merkitsee paljon ja tuntuu hyvältä, niin menettää nekin merkityksensä jossain kohtaa, jos kaikki vain jatkuu näin. Viime aikoina olen ollut usein jopa näkymätön ja tietynlainen yhteys on hävinnyt. En edes välillä tiedä mistä keskustella hänen kanssaan. Näemme äärimmäisen vähän ja pääasiassa havahdun siihen, että minä vain odotan ja odotan. Epätietoisuudessa on joskus hankala elää. Ilmoittaa tulevansa noin puoli 5 ja sitten hän tuleekin 10 jälkeen illalla, joten odottavan aika on pitkä. Sittenkin saattaa vielä lähteä töihin tai tehdä töitä pitkälle  aamuyötä ja toki sitten on sellaisessa omassa työmoodi kuplassaan. Samaan aikaan todella arvostan, kuinka paljon hän näkee vaivaa ja tekee töitä, että yritys tuottaisi. Ja olen mielestäni yrittänyt ja halunnut mahdollistaa kaikin tavoin sen hänelle. Pelottaa, että hän sokaistuu ja jatkaa tätä vuosia. Samaan aikaan kuitenkin itse henkilökohtaisesti arvostan sitä, että kunhan on riittävä toimeentulo ja olisimme myös perhe, sekä se parisuhde. En myöskään halua turhia riitoja tämmöisistä aiheista, jos olenkin taas liian dramaattinen ihminen.

Samaan aikaan tiedän, ettei minun tarvitsisi odottaa, voisin vain elää. Mutta sekin täytyy opetella, koska aina olen antanut perheelle paljon, eikä minulla ole sellaisia ihmisiä joiden kanssa vapaa-ajalla olla? Täytyisi tutustua, mutta suurimmaksi osaksi on tähänkin asti saanut pettyä ja aikuisiällä on hankala löytää ihmistä elämään. Samaan aikaan myös joka toinen viikko olen paljon vastuussa lapsista ja kodista, sekä sellainen takapäivystäjä? Voin sanoa, että silloin on odotamme vielä enemmän. Koska lapsetkin kaipaavat isää ja kyselevät jatkuvasti milloin isi tulee kotiin töistä? Joskus mietin, että kuinkakohan moni uusperhekuvioissa ryhtyy vapaaehtoisesti "yksihuoltajaksi" myös toisen lapsille? jos ennen olin kahdelle, niin nyt olen 4-5:lle. Todella toivon, että hän osaa arvostaa ja tiedostaa- eikä pidä itsestään selvänä. Olen välillä yrittänyt sopia itselleni menoja tai harrastuksia, mutta niinä viikkoina, kun lapset ovat meillä- jostain kumman syystä joku unohtaa kaikessa kiireessä, että minullakin oli sovittuja menoja.

Viimeaikoina nuorimmaisella on ollut sellainen vaihe, että olen hänelle näkymätön, toivon että se menee ohi, sillä aiemmin meillä on kaikkien kanssa mennyt niin mukavasti. Olisipa kauheaa viettää seuraavat 12v näin. Oma urakka alkaa olla hiljalleen ohi, vaikka ei se äitiys lopu siihen, kun lapset alkaa hipoa täysi-ikäisyyttä ja lähtee kokeilemaan omia siipiä.

Mutta ihan pienestä ei ole ollut tapana luovuttaa, joten pohdinpa vain, että miten tämän tilanteen vielä saisi kaikkia miellyttävästi pelastettua, ennen kuin liekki sammuu? Koska nykyinen tilanne ei ole se, mitä elämästäni haluan. Tiedän, että suhteet ja elämä muuttaa muotoaan ajan kanssa, mutta eihän silti tarvitse antaa kaiken rapistua ja hyväksyä ihan kaikkea? Eihän?

Rakas minne me katosimme?