Hetken toimii...

Hetken toimii ja sitten taas ei.

Yksi lapsistani halusi pari vuotta sitten muuttaa isälleen, vaikka olleet äärimäisen vähän tekemisissä ennen tätä. Alkuun isä ei lasta päästänyt käymään luonani ja senkin jälkeen vain pari kertaa vuodessa, enkä enää juurikaan saa häneen yhteyttä edes puhelimitse. Tuntuu äärimäisen surulliselta menettää oma lapsi. Vaikka viranomaisten kanssa olen asioista keskustellut, niin asialle ei juurikaan mitään voi- eli toisin sanoen täytyy vain hyväksyä tilanne.

Välillä lasta ollaan meille työntämässä "väkisin", että siellä voivat lähteä viettämään kahdenkeskistä aikaa. Harmi vain, kun lapsen tulosta ei viitsitä ilmoittaa, kun viime tinkaan tai sitten lasta ollaan laittamassa juuri silloin, kun meillä on lapsivapaat ja sen mukaan suunniteltu elämä. Sitten suututaan ja minusta tehdään paha ihminen. Koska nämä tapaamiset eivät ole toteutuneet sovitusti, niin ei kait silloin tarvitse elää "entä jos"? esim. jos olemme suunnitelleet reissun toiselle puolen suomea ja on talvi. Olemme ehtineet lähteä ja matkaa on taitettu useampi sata kilometriä, kun ilmoitetaan että lapsi seisoo oven takana, missä olette? Ei se siis ihan noin voi toimia, täytyyhän sitä tietoinen suunnitelmista olla monella tapaa ja ensisijaisesti nimenomaan lapsen turvallisuuden vuoksi.

Mutta vastaukset on, no on tässä tarpeeksi miettimistä omassa elämässä, niin hankala miettiä teidän elämää, kun en sitä elä? Eikä lapsi edes kuulemma aina tiedä mikä päivä nyt on, niin vähän hankala miettiä milloin saa tulla?

Tarvitseeko edes kertoa, mitä mieltä olen asiasta!? Haluaisin nähdä lastani, mutta on äärimäisen ikävää, että toinen tekee siitä tosi hankalaa. Kun eletään molemmissa paikkaa uusperhe kuvioita, niin tokihan se tuo omat haasteensa, mutta senkin saa toimimaan, jos niin haluaa. Kyllä meillä toimii puolisoni lasten toisen vanhemman kanssa oikein hyvin nämä kuviot, ei ole mitään ongelmaa. Joustetaan myös puolin ja toisin, mikäli tulee elämässä yllättäviä muutoksia, eikä todellakaan ole mitään ongelmaa.

Kirjoitin lasten isälle sähköpostin yli puolivuotta sitten, mutta en lähettänyt sitä. Tässä on se, mitä hänelle olisin lähettänyt:

Hei,

Ristiriidassa sen kanssa, että olet usein soitellut pitkiä puheluita hyvässä hengessä ja toisinaan pyydellyt anteeksi, sekä kertonut ettet ole päässyt vieläkään minusta yli. Sitten on tämä toinen puoli, että olenkin sinun mielestä ihan paska ihminen? Mistä tämä kumpuaa? Kaiken sen jälkeen, miten olet toiminut minua ja lapsia kohtaan.

Sekö sinua suututti niin kovin, ettet saanut tulla juhliin meidän kotiin, kun lapsesi on vasta uudelleen alkanut sinuun tutustua ja oli epävarma suhteesi? Vai se, että olen uskaltanut lopulta vetää rajoja itselleni ja lastemme puolesta? Sinä petit minua aika monta kertaa ja kiltisti vain pysyin rinnallasi, sinä suutuit minulle niin, että nousit nyrkkipystyssä pöydästä minua kohti, olit todella paljon poissa, myös silloin kun sinun olisi pitänyt olla kotona. Kun makasin henkihieverissä sairaalassa, et tullut koskaan katsomaan ja ainut mitä soittelit " alahan tulla kotiin, niin pääsen töihin". Entäs ne kerrat, kun teit oharit lapsillesi, etkä huolinut heitä luoksesi? Meni usein jopa 3-6kk, kun et lapsiasi ottanut. Entä ne kerrat, kun vihdoin otitkin ja kerkesin mennä lähikauppaan, kun soititkin jo heitä hakemaan pois? Sekö suututtaa, että vuosien taistelun jälkeen päätin, että en enää jaksa taistella kaiken muun paskan keskellä, että lapsilla olisi isä elämässä ja sanoin sinulle, että "jos tämä ei kerta suju, niin sitten tämä oli viimeinen kerta, kun näet edes lapsiasi". Sinä lainasit minulta usein rahaa ja sait meidät ulos ottoon, jotka kirkko maksoi lopulta pois. Myös eron jälkeen olin vielä vanhempainvapaalla ja opiskelija, kun pyysit rahaa. Usein kehut, että sinulla on hyvät tulot ja silti et maksanut sovittuja lasten kustannuksia "omista en maksa", sitten uhkasin viedä oikeuteen ja suostuit muutaman satasen maksamaan. 

Sinun syysi on, kun aina ei ole ollut helppoa. Kun taas minulle vuosi kausia satoi vaan kriisiä kriisin perään ja siitä huolimatta olen antanut kaikkeni lapsille, ihan kaiken. Uhrannut usein jopa sen oman terveyden, sekä työuran. Eikä se ole ollut helppo matka, mutta silti lapset ovat minulle äärettömän rakkaita! Niin kauan kasvatin lapsia yksin, yli 11v.

En varmasti joka kerta ole itse onnistunut täysin viisaita ja järkeviä päätöksiä tekemään, mutta sen älyttyä olen vaihtanut suuntaa parempaan. Olen varmasti sinulle joskus sanonut pahasti, mutta tietääkseni en ole kuitenkaan koskaan tehnyt sinulle mitään tai tarkoituksenmukaisesti loukannut mitenkään? En ole edes koskaan pettänyt, vaikka niin sinä olet väittänyt! Omista valinnoistasi et voi muita syyttää, kuin itseäsi... Mutta silti kuulen, että jauhat minusta perättömiä asioita. Olisin toivonut, että eron jälkeen voisimme tulla toimeen lasten vuoksi, mutta valitettavasti et ole siitä helppoa tehnyt. Silloin, kun aloin puhua asioista ja nostin eron pöydälle, niin useasti uhkasit tappaa itsesi. Pari vuotta ja ensimmäinen lapsista saavuttaa täysi-ikäisyyden, niin eikö vain tosiaan voisi keskittyä lasten elämään ja lasten saavutuksiin. Tukea heitä, kun on isoja asioita ja muutoksia elämässä, kun kasvaa aikuiseksi ja he saisivat itse päättää omasta tulevaisuudestaan.

Mielipiteitä voi olla monia, mutta mielestäni ihan asiallisesti kuitenkin kirjoitettu. En lähettänyt sitä siksi, että en halua taistella turhaan. Olisin voinut lähettää sen siksi, että saisin ääneni kuuluviin. Uskon, että ei hän siitä sen enempää viisastu vaikka tämän lukisikin. Päinvastoin, olisi taas aihetta hyökätä minua vastaan. Joskus vaan täytyy saada kirjoittaa asioita, koska ei ole ketään kenelle näistä puhua ja jakaa ajatuksia.

Eritoten ihailen heitä, jotka ovat saaneet ydinperheen pysymään kasassa ja jopa kadehdin, sillä en ole sellaista saanut kokea omassa lapsuudessani, enkä valitettavasti voinut tarjota sitä omille lapsillenikaan. Ihailen ja kadehdin myös heitä, jotka sujuvasti saavat asiat sujumaan, myös eron tullen. Yhteisen hyvän eteen!