Keskikesän kuulumisia

Hetki on vierähtänyt,

monenlaista on kevään ja alkukesän aikana ollut.

Tällä hetkellä menee ihan mukavasti. Tietynlainen balanssi on löytynyt & tuntuu, että olen ainakin töissä löytänyt vihdoin paikkani. Olen saanut urheilun takaisin elämääni. Sitä kovasti kaipasinkin ja nyt se kuuluu säännöllisesti elämääni. Käyn salilla ja juoksemassa, nautin niin paljon. Se, että on nykyisin säännöllinen työaika vuorotyön ja yrittämisen jälkeen on ihan luksusta. Voi suunnitella elämää ja arkea, kun ei tarvitse mennä viikko tai kaksi kerrallaan. Yrittämisen jälkeen myös säännöllinen tulonlähde on luksusta ja tuo mielettömän paljon turvaa. Iso stressi lähti pois hartioilta.

Elämä tuntuu mukavalta ja sopivan täyteläiseltä. 

Esikoinen sai kesäksi töitä, mikä on näinä aikoina todella iso juttu. Koulustakin tuli päätös, minne hänet on valittu, syksyllä alkaakin sitten uusi elämä hänellä. Päästään aloittamaan opinnot yhtä aikaa, sillä pääsen itsekin työnpuolesta lisäkouluttautumaan.

Toista lastani näen äärimäisen harvoin. Se harmittaa kovasti. Ensin isä ei laskenut lastani meidän luokse käymään muuton jälkeen, eikä hän juurikaan vastaile viesteihin tai puheluihin. Nyt yksi kaksi yllättäen ilmoitettiin vain, että sukunimen vaihdos on edessä ja he ovat jo tätä 2v suunnitelleet. Olisin halunnut asiasta keskustella, mutta kun ei voi. En toki myöskään lapseni esteenä halua olla, mikäli hän niin oikeasti haluaa tehdä. Pitkään aikaan hän ei ole meillä käynyt, kunnes tämä asia ilmoitettiin yllättäen ja tulikin äitienpäiväksi käymään, ensimmäisenä kiikutti minulle tämän sukunimen vaihdos ilmoituksen. Sanoin, että minusta tuntuu hiukan kurjalle äitienpäivänä saada tämmöistä ja haluaisin rauhassa keskustella ennen täyttämistä. Lapsi lähti seuraavalla bussilla takaisin ja samoin tein perille päästyään isänsä hyökkäsi melko ikävään sävyyn asiasta, kun en sitä lappua mukaan täyttänyt. Tämänkin jälkeen kerran on kyselty perään, mutta muuta kontaktia häneen ei saa. Siellä on taas uusi puoliso, ollut jo tovin. Hänkään ei halua minuun törmätä missään, koska vihaa minua? ( aika hullua, että ei olla edes koskaan tavattu ) Lasten elämän kannalta olisi mielestäni mahtavaa, mikäli voitaisiin kaikki keskenämme tulla toimeen, mutta toiset eivät tee siitä helppoa. Lapsia on myös muiden naisten kanssa ja he kovasti yrittävät yksinhuoltajuuksia hakea näistä pienistä heille. Vaikka isä ei ole ollut aiemmin kiinnostunut lastensa elämästä juurikaan, niin onhan se vähän outo kuvio.

Ei auta kuin sietää tilannetta ja toivoa, että lapseni joskus ymmärtää itse asiat, mikä on totuus. Paljon olen lasteni eteen tehnyt ja taistellut.

Olen yrittänyt parhaani mukaan hoitaa fyysistä kuntoani, käynyt osteopaatin ja hierojan käsittelyssä. Olen satsannut laadukkaisiin tyynyihin, jalkineihin jne... Välillä kädet eivät toimineet ja välillä niska oli niin paha, että kärsin jatkuvasta kovasta päänsärystä, sekä nielemisvaikeuksista.

Parisuhde on muuttanut niin paljon muotoaan, että on ollut paljon sulateltavaa, sekä hyvin hyvin monenlaisia ajatuksia. Ymmärrän, että töitä täytyy tehdä silloin kun niitä on ja yrittämisen alkutaival vaatii paljon panostusta. Sen toki olen hänelle halunnut mahdollistaa, koska voin. Kuitenkin pitkän aikaa me olemme unohtuneet kaiken tuon keskelle, koska sitä aikaa kotiin ei ole ollut. Hyvä jos jonkun tunnin ehdimme samassa sängyssä nukkua. Kaikki keskustelu, suunnittelu, toisen huomioiminen, hellyys, yhteinen aika ja ilo on kadonnut. Se tuntuu todella surulliselta, koska todella kaipaa toista. Olen paljon lasten kanssa ja pidän kodista huolta. Kun en ole lasten kanssa tai siivoamassa, niin olen yksin. Tuntuu, että on erkaantunut täysin toisesta ja kun se kaikki tärkeä puuttuu arjesta, niin ikään kuin kuolee hiljalleen. Yritän kovasti tsempata ja luottaa siihen, että vielä se tulevaisuudessa helpottuu. Mutta kun tietää, että toinen on työnarkomaani, niin helpottaako kuitenkaan? En tarkoita, että toisessa täytyy roikkua koko ajan kiinni ja olla joka hetki yhdessä. Mutta edes pieniä juttuja, joissa olla läsnä toiselle, sitä toista varten. Vaikka kerran viikossa pari tuntia viettää aikaa, jolloin olisi läsnä toiselle.

Samalla toki tekee hyvää välillä olla erossa. Nyt kun lapset kasvavat ja sitä kuuluisaa omaa-aikaa jää, niin on myös aikaa tutustua itseensä. Kuka sitä oikein on ja mitäs kaikkea sitä elämältään haluaa. On käynyt itsensä kanssa monenlaisia keskusteluita, että vieläkö olisi yksi iltatähti pitänyt tehdä, mutta ehkä se ei ole viisainta.

Ennemmin se terapiakoira, koska koiraa voisi pitää myös töissä mukana. Odottelen sitten joskus niitä mummotettavia itselleni. Myös tätä yksinäisyyttäni pohdiskelen, kun ei ole niitä ystäviä joiden kanssa jakaa ilot, murheet ja elämä. Olisihan se aika kiva. Samaan aikaan siihen on taas tottunut, ettei niitä ole. Toki työ on hirmu sosiaalista, niin vastapainoksi rauhallinen elämä ei ole huono vaihtoehto. Ehkä se koira siis olisi hyvä, koska hänelle voisi kertoa kaiken, eikä hän pettäisi luottamustani. Myös luontoon olen jotenkin rakastunut uudelleen. Joka aamu kävelen aivan lumouksissa töihin, aamuisin luonto on mielettömän kaunis. Silloin on todella raikasta, eikä ole liikenteen hälinää. Vain lintujen lauluja. 

Kaikestahan taas voisi itsensä pohtia aivan solmuun, joten aika näyttää minne tiet vievät. Aivoimin mielin eteenpäin. Elämässä on onneksi paljon asioita, jotka ovat hyvin. Niistä olen kiitollinen!