Hassua, että joskus mielen sopukoista putkahtaa "hassuja" muistoja.
Oli pari hektistä viikkoa ja unet todella minimissä. Kun perjantaina vihdoin pääsin kotiin, niin olin aivan itkun partaalla kaikesta väsymyksestä. Torkuin illan sohvalla ja odotin vain nukkumaan menoa.
Olin niin loppu ja niin kaikkeni antanut. Totaalisen tyhjä takki.
En jaksanut panostaa iltapalaan, joten keitin uniteetä ja voitelin leivän ilman muita päällisiä.
Siinä sohvan reunalla istuin, itku kurkussa ja silmät kiinni. Jostain muistin tuon tunteen ja se tuli siltä ajoilta, kun olimme pikkuveljeni kanssa hetken perhepäivähoidossa. Se oli aivan kaamea paikka, tunsin oloni aina turvattomaksi ja väsyneeksi, itkin paljon. Tämä hoitaja usein antoi kuivan ruisleipä käntyn ja siihen keskelle hipaisi rasvaa, niin pikkiriikkisen että sen juuri ja juuri huomasi. Muistan kuinka kauheaa oli väkisin syödä sellaista, kun hän aina pakotti ja juomiseksi sai vain vähän vettä.
Muistan hämärästi ne talon huoneet ja sen kamalan tunnelman. Onneksi vanhemmat lopulta ilmoitti meidät päiväkotiin, jossa kyllä viihdyttiin. Voi rakas veljeni, tietäisitpä kuinka sinua kaipaankaan 💔❤️🩹
Lisää kommentti
Kommentit