Äitiys

Näin äitienpäivän alla mieleni teki kirjoittaa omasta äitiydestä. 

Äitiys on kyllä hyvin monenlaista ja tunteikasta! Se on koko elämän kestävä, tärkein rooli ja tehtävä.

Olen itse ollut hetken ydinperheen äiti, sitten aika kauan yksinhuoltaja ja nykyisin uusperheen äiti. Äiti biologisille lapsilleni ja bonusäiti puolisoni lapsille. Olen ollut keskoslapsen äiti, erityislapsien äiti, kaikkensa antava äiti, itsetuhoisen/masentuneen/ahdistuneen/syömishäiriöisen lapsen äiti (etenkin kiusaaminen ja hylätyksi tuleminen, sekä somen paineet ovat johtaneet ikäviin asioihin) ja paljon kaikkea. Ehkäpä vielä tulevaisuudessa isoäitikin. En siis äitinäkään ole päässyt helpolla, olen tehnyt valtavan ison työn lasten avun saamiseksi. Avun saaminen ei todellakaan ole tässä yhteiskunnassa helppoa ja on äärimäisen pitkäveteistä. Näihinkin aiheisiin palaan vielä.

Onhan niitä erilaisia elämänvaiheitakain, ensin ollaan vauvakuplassa, sitten jo taaperoita ja aloitellaan päiväkoti, siirrytään koulumaailmaan ja ruuhkavuodet alkaa yleensä päiväkoti-ikäisenä. Sitten täytyykin jo osata vähän luottaa ja antaa sopivasti tilaa kokeilla omia siipiä, sillä alkaa tulevaisuuden suunnittelu. Mitä lähteä opiskelemaan ja minne?

Lapsia kuunnellaan ja heidän kanssaan keskustellaan. Yritetään kannustaa ja opastaa mahdollisemman viisaasti, kuitenkin heitä kunnioittaen, sekä ikätaso huomioiden. Iloitaan onnistumisista.

Tänään rakas tyttäreni kysyi: "Äiti, miten ihmeessä voin joskus olla äiti ja huolehtia omasta lapsesta, enhän muista välillä huolehtia itsestänikään?" Aika hyvä kysymys. Sitäkinhän lapset vielä harjoittelee, tällä hetkellä enemmän vanhemman vastuulla huolehtia lapsesta ja opastaa lasta huolehtimaan itsestään, sinne saakka kun on valmis kokeilemaan omia siipiään. Eikä äitiys siihen lopu, sittenkin heistä ollaan huolissaan ja huolehditaan. Neuvotaan ja opastetaan. 

Ehkä sitä vaan joskus on valmis perustamaan perheen. Osa asioista tulee äitiydessä luonnostaan ja osa asioista täytyy vaan opetella.

Lasten myötä kasvaa itsekin.

Rakastan olla äiti ja olen kyllä tehnyt parhaani. Tokihan sitä tulee hetkiä, kun soimaa itseään, että olisi jonkin asian voinut tehdä toisin. Uupuneena, yksinhuoltajana ja erityislasten vanhempana on ollut kausi, jolloin useamman vuoden oli rankkaa. Kausia etten edes muista mitään. Asioita kyllä putkahtelee mieleen ja kadun, että silloin olen huutanut lapsilleni. Olen kyllä kaikesta heidän kansaan keskustellut ja pyytänyt anteeksi, silloin ja vielä näin jälkeenkinpäin. Eivät kuulemma muista, että olisin mitenkään liikaa huutanut tai aiheuttanut heille traumoja tms. Lohduttavaa kuulla.

Olen kuullut lapsiltani positiivista palautetta, puolisoltani ja jopa ystäviltäni, että he ihailevat millainen äiti olen. Ei kait sitä sitten ihan pahasti pieleen ole mennyt!

Koska sairastan rajua endometrioosia ja toinen munasarjoistani on tuhoontunut ( lääkäri sanoi jo yli 13v sitten, että 5 vuoden sisään kannattaa tehdä kaikki lapset, sitten ei enää onnistu) en saa enää lapsia. Raskauteni ovatkin olleet alusta loppuun todella riskiraskauksia ja aivan kauheita. Olen onnellinen, että heitä edes on siunaantunut ja sain lisäksi vielä bonuksiakin. Meillä kummankin lapset ovat samalla viivalla ja molemmat huolehtii kaikista lapsista, kuin omistaan.

Voisin tästäkin aiheesta jatkaa loputtomiin. Äitiyttä on kuitenkin hyvin monenlaista ja meitä äitejäkin on monenlaisia. Mikä onkin rikkaus. Niin kauan, kun lapset ovat turvassa, hyväksyttyjä ja rakastettuja, arvostan jokaista äitiä ja heidän tapaansa kasvattaa lapsiaan.

Rakastan meidän perhettä, en voisi enää onnekkaampi ollakkaan!

Odotan innolla tulevaa, mitä se meille vielä tarjoaakaan.

- Leijonaemo-