Kirje

Kirjoitin juuri tyttärelleni kirjeen.

Se meille vanhemmille jäi tehtäväksi rippikouluun liittyen. Nuoret saavat kirjeet sitten leirillä.

Olipa ilo kirjoittaa pitkästä aikaa perinteinen kirje. Mietinkin, miksi ei voisi jättää tavaksi kirjoittaa esim. tiettyihin etappeihin, kuten 18v, 20v, 25v, kotoa pois muuttamiseen, lapsen saantiin, valmistujaisiin, vihkimiseen jne.

Ne ovat arvokkaita, ne voi säästää ja niihin voi aina palata.

Näin äitinä on ollut ilo havahtua, että isoimmat vastoinkäymiset ovat toistaiseksi selätetty. Olemme puhuneetkin, että vastoinkäymisiltä ja huonoilta päiviltä ei voi välttyä, ne täytyy vain kohdata ja hyväksyä. Aina tulee uusi päivä, aina tulee parempia päiviä ja parempia aikoja. Ainakin sitä hyvää osaa eri tavalla arvostaa, kun kohtaa välillä ikävääkin. Eräänlainen taito opetella kohtaamaan ja käsittelemään asioita.

Voi kun joku olisi nuorelle minullekin puhunut näistä asioista. Aina käskettiin vain itkut niellä ja ryhdistäytyä, muuten joudut laitokseen! Vaikka elämässä tapahtui paljon isoja ja traumaattisia asioita.

On äärimmäisen tärkeää opetella keskustelemaan ja puhumaan kaikesta. Olemme kaikki keskeneräisiä, eritoten nuoren mieli. Sitä puntaroi mikä on normaalia, ja mikä ei. Muutoinkin mielenpäällä saattaa olla hyvinkin monenlaista, miksi näitä asioita pitäisi yksin pohtia? Helposti saa itsensä ja ajatukset aivan solmuun, jos niihin täytyy yksin jäädä. Minusta on aivan ihanaa, kun tyttäreni ystävätkin uskaltavat tulla keskustelemaan kanssani vaikeista asioista. 

Vihdoin hän on saanut ihania ystäviä elämäänsä. Sekään ei ole ollut aivan itsestään selvyys. Vihdoin hän on taas uskaltanut luottaa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. Viettää sellaista normaalia nuoruutta ja nauraa vatsat kipeäksi. Se kuulostaa äidin korvaan niin ihanalta!

Reilu vuosi sitten vielä sai pelätä, sillä hän oli kirjoittanut meille jäähyväiskirjeet, halusi päättää elämänsä. Joten noista ajoista on tultu valtavan iso harppaus eteenpäin. Olen kyllä taistellut ja tehnyt kaikkeni auttaakseni, että selvitään. Toki yritin saada apua jo ennen noiden jäähyväiskirjeiden löytymistä, mutta meille vain naureskeltiin. Lopulta kuitenkin ne avaimet on nuorella itsellään, mutta tukena olen ja kannattelen kyllä. Rohkaisen käyttämään niitä avaimia.

Toipuminen on pitkä prosessi, joka vaatii valtavan määrän hyväksymistä ja sinnikkyyttä. Yksin se on myös todella haastavaa, joten tukijoukkoja tarvitaan, olipa se sitten jokin läheinen tai ulkopuolinen.

Tänäkin viikonloppuna olemme keskustelleet hyvin monista asioista nuorten kanssa. Me kaikki ansaitsemme tulla kuulluksi, kohdatuksi, nähdyksi ja arvostetuksi.