Kulunut viikko on ollut hyvin uuvuttava ja raskas. Ihan omaa tyhmyyttä, kun on liikaa touhottanut menemään!
Onneksi on voinut laittaa kalentereita aiemmin kiinni, on päässyt ihmisten aikaan kotiin. Loppu viikosta ja viikonloppuna olen nukkunut kellon ympäri. Nyt alkaa olla jo elävien kirjoissa.
Otin myös B-vitamiinin käyttöön, jos siitä jotain apua olisi. Olen joutunut rajoittamaan paljon ruokavaliota ja välillä miettii, että saakohan sitä tarpeeksi kaikkia tärkeitä ravinto -ja hivenaineita. Tiedän, että uneni jäävät usein liian vajaiksi, olen todella herkkä nukkumaan!
Huomasin myös, että kuluvalla viikolla olisin kaivannut omaa-aikaa ja omaa tilaa. Haaveilin vain lomamatkasta jonnekin ihan yksin tai vaikka puolison kanssa.
Olen siis normaalisti kuitenkin käynyt töissä ja normaalit arkijutut kotona.
Kuluneella viikolla olen taas pohdiskellut monia asioita.
Mihin se kaikki vanha yhteisöllisyys on hävinnyt? Yhteiset taloyhtiön nyyttikestit, kyläyhteisöt jne, muutoinkin tosi vähän nykyisin vietetään aikaa ihmisten kanssa, varsinkaan isommalla porukalla. Sellaisia itse kaipaan, sellaisessa olen lapsuuteni kasvanut. Silloin oli mukavia tapaamisia sankoin joukoin. Nykyisin ei tunne sukulaisiaan tai naapureitaan. Toki arvostan hyvää seuraa, enkä ns. "huonolla" porukalla olemista.
Nykyisin on vain some tai puhelin ja kiireinen, suorituskeskeinen arki. Pitää ehtiä olla vaikka ja mitä, vaikka ja missä yhtä aikaa. Tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken.
Some asioita ja tulevaisuuttakin on pohtinut, "onneksi" moni muukin. Huomasin etten taaskaan ole ajatuksieni kanssa yksin. Someen ja massaan nykyisin hukkuu, varsinkin jos sillä yrittää tavoitella itselleen toimeentuloa. Jos se ei ole päätavoite, niin miksi siellä levottomasti roikumme ja yritämme saada seuraajia ja tykkääjiä? Kun se todellinen ihana ja arvokas elämä vain lipuu ohitse, emme näe mitä kaikkea meillä on juuri nyt, mitä ja ketä meillä on ympärillä. Entä jos sen 2h some selailun sijaan käyttäisimme sen 2h perheeseen, omaan hyvinvointiin, palautumiseen tai muuhun itselle tärkeään asiaan? Sorrun tähän toisinaan itsekin, on se niin aivot narikkaan touhua ja nopeaa mielihyvää, etenkin hassuja videoita katsoessa. Usein kyllä todella ahdistavaa ja negatiivista tulee vastaan. Tai juurikin sitä massaan hukkumista, kun liikaa samanlaisia juttuja, joten ei jaksa jokaiselta käyttäjältä samaa tanssivideota tai samaa makaronilaatikon reseptiä.
Muutoinkin tavoittelemme koko ajan lisää ja lisää, mikään ei riitä. Melko ahdistavaa ja tietyllä tavalla myös normaaliakin. Se vain täytyisi pysyä hyvän maun rajoissa.
On minullakin haaveita ja unelmia, niin pitää ollakin! Haaveet ja unelmat ovat eteenpäin vieviä asioita. Helpommin saavutettavissa, mikäli ne ovat realistisia, motivaatio on kohdallaan ja nimenomaan omia unelmia. On myös hyvä asettaa väli tavoitteita, tulee enemmän onnistumisia matkan varrella, kohti sitä päätavoitetta.
Tällä hetkellä haaveilen tasapainosta, että terveys ja jaksaminen riittävät kaikkeen tärkeään. Että talous ja raha-asiat tasoittuvat.
Sen jälkeen toivon, että saamme remontoitua kodin, sillä sitä meidän koti todella tarvitsee ja pari huonetta lisää! Meillä aikuisilla ei ole omaa huonetta ja lapset on jaettu kahteen huoneeseen. Viime aikoina lapset ovat viihtyneet paljon meidän seurassamme, mikä on todella ihanaa. Samalla se on kuluttavaa, jos vuorokaudessa ainut rauhallinen hetki on yö, niin silloin menee jo aivan ylikierroksiin, kun palautumisen hetkeä ei ole päivän aikana lainkaan.
Haaveilen myös matkustamisesta ja elämyksistä. Matkustaminen on ihanaa ja silloin latautuu ihan eri tavalla. En kaipaa turhaa krääsää tai materiaalia, vaan elettyä elämää ja ihania muistoja.
Usein minulla on myös hyvin merkityksellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Tälläkin viikolla oli ja ehkä eniten jäi mieleen eräs äiti, joka oli menettänyt lapsensa. Onneksi ei ainoataan. Puhuimme hänestä, surusta, uskosta ja elämästä. Olen itse menettänyt oman sisarruksen, joten olen nähnyt vanhempieni surun, nähnyt surun sisarruksena ja nähnyt surevan sisarrukseni. Saimme hyvän ja arvokkaan keskustelun aikaan.
Puhuimme kuinka päästä elämään takaisin kiinni. Puhuimme, miten kaikilla ihmisillä onkin niin erilaisia tapoja käsitellä surua ja toiset eivät koskaan opi elämään surun kanssa. Vaikka siinä hetkessä elämä pysähtyy, tosiasiassa se vain jatkaa kulkuaan ympärillä, kunnes mekin taas surun keskeltä havahdumme, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. On myös todella todella ajattelemattomia ihmisiä, jotka saattavat ajattelemattaan satuttaa surevaa monin eri kommentein. Puhuimme myös siitä, että usein nämä meidän edesmenneet ihmisemmekin toivovat, että jatkaisimme lopulta elämää, he toivovat meille vain pelkkää hyvää. Usein meitä lohduttaa ajatus, että ehkäpä me vielä jossain taas kohtaamme.
Hassua miten paljon ehdimme pohtia erilaisia asioita viikoittain ja päivittäin. Hassua myös havahtua, että sitä luulee yksin pohtivansa asioita, kunnes kohtaa tai lukee jostain toisenkin pohtivan ihan samankaltaisia asioita! Joskus tunsin myös häpeää siitä, mitä kaikkea olenkaan joutunut kohtaamaan, mutta sitten kun kohtaa ihmisiä, jotka myös kokevat erilaisia asioita elämässään, en taaskaan ole yksin asioiden kanssa.
Puhuminen ja vertaistuki ovat todella tärkeitä. Erilaiset kohtaamiset ihmisten kanssa. Sitten kun on valmis ja tuntuu hyvältä hetkeltä, niin avautukaa. Puhukaa, älkää jääkö yksin. ( Tokihan on myös ihmisiä, joille sopii pohtia ja murehtia yksin, se on heidän tapansa, sallittakoot se heille)
Uskaltakaa siis puhua ja kohdata ihmisiä, uskaltakaa unelmoida ja asettaa erilaisia tavoitteita.
Olkaa elämänjanoisia ja uskaltakaa elää. Elämä on tässä ja nyt.
Lisää kommentti
Kommentit