Opettaa
Heräät joka aamu 6:lta, viet koiran ulos, huolehdit lapset ja omat aamutoimet. Viet lapsia ja menet töihin. Olet töissä 8-16, joskus pidempäänkin. Töiden jälkeen alkaa se toinen työpäivä- hae lapsia, käy kaupassa, tee ruokaa, hoidat kotityöt ja lasten asiat, sekä sen koiran. Yrität huolehtia myös itsestäsi. Myös viikonloppuisin koira ja miehen herätyskello töihin herättävät 6:lta
Joten ihan perus ruuhkavuosi arkea, jossa päivät, viikot ja kuukaudet hujahtaa aivan silmissä. Välillä on ollut huolia ja murheita, ikäviä sattumuksia..
Kunnes tulee aamu, jolloin lennät rappuset ja murrat selän. Siihen loppui kaikki kiire. Aiemmin oli jo ollut muutamasta asiasta melko haikea mieli, joten kun tämä vielä sattui, niin tuntui ettei itkusta tule loppua. Ärsytti ja harmitti, nyt meni vielä työkuntokin hetkeksi..
Ensimmäiset viikot meni vain selviytyessä päivästä toiseen, koska kivut olivat kovat- eivätkä jalat toimineet kunnolla. Päivä kerrallaan kuntoutumista ja palautumista.
Nyt 3 viikon kohdalla alkaa olla vihdoin melko hyvä olo. Toki hitusen varovainen vielä täytyy olla. Edelleen kuitenkin osa asioista sattuu ja kävely on edelleen melkoisen hidasta.
Mutta kyllä on ollut pitkiä päiviä. Puoliso on aina töissä, lapset koulussa ja osa asuu vuoroviikoin meillä. Onneksi on edes koira, joka pitää seuraa ja auttaa kuntoutuksessa. Miten sitten aika on kulunut? Olen kuunnellut ja katsonut erilaisia luentoja. Yllättyykö kukaan, jos kerron että kirjat ja luennot liittyvät terveyteen, hyvinvointiin ja
ravintoon. Osa sosiaaliseen mediaan. Ja kyllä, minusta on tullut sosiaalisenmedian suurkuluttaja :D Sivutyötä pystyy tekemään sairasvuoteeltakin. Mikä myös on ihana juttu.
Tänä aikana olen yhden kerran ollut kaupassa mukana ja käynyt lääkärissä. Muutoin kotona toipumassa. Vaikka olen pohdiskelija, niin nyt täytyy todeta ONNEKSI olen saanut käsitellä asioita ja mieli on melko tasainen. Olisi nimittäin ollut pitkät viikot yksin kotona, jos mieli ja asiat olisi täysin remontissa.
Jos tämä olisi tapahtunut vuosia takaperin, olisin varmaan psykiatrisella osastolla. Onnekseni myöskään lapset eivät ole enää vauvoja, taaperoita tai tosi pieniä. Lapsista onkin ollut suuri apu, he ovat ymmärtäväisesti ottaneet minun lisäksi koiran hoidosta vastuuta ja auttaneet kodin askareissa.
Tänä aikana myös lapsen unelmat ovat käyneet toteen, hänet on nimittäin hyväksytty vuosivaihtoon. Mikä herättää meissä kaikissa monenlaisia tunteita. Iloa, innostusta ja jännitystä. Myös tietynlaista haikeutta ja luopumista. Tästä aiheesta varmasti tulen kirjoittamaan useamman kerran.
Kuulemisiin.
Lisää kommentti
Kommentit