Yksinäisyys

Siihen tottuu. Joskus se vain nostaa isommin päätään.

Haluaisin toki ystävän tai mukavan ystäväporukan, joiden kanssa viettää aikaa, jonkun jolle voisi jakaa ilot ja murheet.

Lapsena jouduin useamman kerran vaihtamaan koulua ja minua kiusattiin, joten olin tosi ujo. Kyllä minulla oli kavereita ja harrastin paljon, mutta muuttojen myötä lopulta yhteydenpito väheni ja sitten unohtui kokonaan. Nekin kaverit joskus valehtelivat opettajille minun tehneet jotain, sain sitten koko luokan edessä nöyryytyksen ja joidenkin vanhempien vihan niskaani, vaikka en liittynyt asiaan millään tavalla.

Lapset kun olivat pieniä, niin kaikki aikani meni heihin. Emme käyneet missään muskareissa tai muissa, koin sen hankalaksi kahden erityisen kanssa. Näin aikuisiällä toki olen tutustunut ihmisiin, mutta luottamus on vaikea rakentaa kun se on niin monesti särjetty. Osa "ystävistä" puuhaili entisen mieheni kanssa, osa hakeutui vaarallisiin ihmissuhteisiin ja sen myötä itsekin ja lapsenikin saivat laittomia uhkauksia, joten peräännyin. En todellakaan halunnut sotkeutua sellaisiin juttuihin. Nyt aikuisena, kun on tavannut jonkun mukavan ihmisen, jonka kanssa synkkaa, niin toisella ei olekaan koskaan aikaa. Ei toki joka hetki aikataulut sovi itsellänikään yksiin, mutta hyvistä ihmissuhteista pidän kiinni, mutta peräännyn kyllä sitten kun aikansa on päätä hakannut seinään. Ei jaksa ruinata ketään, jos ei vain toista kiinnosta. Olen sitten mieluummin yksin tai käytän aikani edelleen työhön, kotitöihin, lapsiin ja puolisoon. Ei sillä, että siinä olisi jotain vikaa, mutta joskus vain en haluaisi esim. kuormittaa puolisoa kaikesta. Ja toki, että pääsisi toisinaan vaihtamaan ajatuksia jonkun muun kanssa, pääsisi välillä myös kotoa jonnekin. Kummasti piristää elämää, kun hetkeksi poistuu kotoa ja nauraa kahvikupin äärellä ystävän kanssa tai käy happihyppelyllä.

Joskus esim. pidemmät vapaat nostavat yksinäisyyden tunteen oikein huippuunsa. Usein miettii, että mitä sitä oikein tekee väärin? Tai olenko kenties niin raskasta seuraa? En todella tiedä.

Harmittaa, kun esikoisellanikin on sama ongelma. Hän on aivan todella ihana tyyppi, kaunis sisältä ja ulkoa, rohkea ja vaikka mitä, olisin onnellinen, jos minulla olisi hänen kaltainen ystävä!  Usein sydäntä särkee, kun tiedän hänenkin kärsivän yksinäisyydestä! Todella toivon, että hän löytäisi lukiosta itselleen ystäviä tai edes sen yhden ystävän.

Jos jotain voisi toivoa, niin toivoin, että tässä maailmassa olisi enemmän hyviä tyyppejä, joiden sydän on kultaa. Eikä sellaisia, jotka katsovat nenänvartta pitkin, arvostelevat ja kiusaavat.

Ehdin hetki sitten saada eläinystävän, hänestä tuli lyhyessä ajassa todella tärkeä, mutta hän sairastui, sitten hänetkin vietiin minulta pois. Sydäntä särkee edelleen, kaipaan ja ikävöin kovasti!