Jäin yksinhuoltajaksi kuopuksen ollessa alle 1v. Isää ei kiinnostanut meidän yhdessä ollessa lapset, eikä senkään jälkeen. Kovasti tein töitä sen eteen, että hän joskus ottaisi lapset ja antaisi heille aikaa. (koska lapsilla on oikeus vanhempiin) Lopulta vähän luovutin ja annoin asian olla, koska miksi hakata päätä seinään ja käyttää ylimääräiset energiat tyhjään? Hän ei ole suostunut ostamaan lapsille mitään tärkeitä juttuja, ei ole ollut sairauslomalla heidän vuoksi, ei yhtään mitään. Sitten kun on yhteishuoltajuus, niin toinen osapuoli on tehnyt vaikeaa, että saisi allekirjoitukset ja luvat tärkeisiin asioihin.
Kummasti aina on menoja, sairaana tai töitä, kun lasten olisi pitänyt olla siellä, kummasti kaikki lomat ovat lasten loma-aikojen ulkopuolella.
No nytpä herra on kömpinyt kolostaan ja poimii ns.kermat kakun päältä. Ostelee juttuja, antaa rahaa, tekee kaikkea mukavaa ja lirkuttelee oikein viimeisen päälle. Yrittää houkutella lapset sinne asumaan. He ovat kuitenkin jo teinejä!
Minua vähän sylettää, koska itse olen antanut lapsilleni aivan kaiken. Taistellut viimeiseen asti, että heillä olisi kaikki. Ja olen lukuisia kertoja ollut todella pitkiäkin aikoja kotona heidän erityistarpeiden vuoksi, istunut lukuisissa palavereissa ja lääkärikäynneillä. Kirjaimellisesti aivan kaiken.
Minulle on ok, jos lapset ovat isänsä kanssa tekemisissä, mutta minulle ei ole ok, mikäli hän käyttää lasten viattomuutta hyväksi ja taas kohta hylkää, niin kuin aina. Ja joka kerta saan korjata lasteni rikkimenneet sydämet, miksi he eivät riitä tai kelpaa, mikä heissä on vikana? Ja samalla olet itsekin sydän rikki, koska näet heidän surun..
Se ei ole ok!
Lisää kommentti
Kommentit